Kuvat eivät muista

 

Kuvat ”eivät muista, mitä merkitsevät, mistä ovat tulleet, kenelle ovat sukua, mutta siitä huolimatta ovat itseensä tyytyväisiä” (Stepanova 2019, 57) Näin kirjoittaa Maria Stepanova kirjassaan ”Muistin muistolle”. Sanoillaan hän tarkoittaa, että nykymaailmassa on tapahtunut ratkaiseva voimansiirto kielestä kuvalle. Kuvia, ja etenkin valokuvia, räpsitään tuon tuostakin siinä uskossa, että ne kertoisivat ja taltioisivat jotain olennaista ihmisen elämästä tässä ja nyt. Niin tapahtuukin. Kuva, yksittäiset kuvat tai kuvien sarjat, katsovat katsojaa ja katsoja katsoo kuvia, niiden lähettämää viestejä, mutta loppujen lopuksi kuvat ovat tyhjiä, ellei katsoja osaa katsoa kuvia ja kurkistaa kuvan taakse. Kuvat yksinään eivät siis tiedosta, muista eivätkä siirrä tunteita ja ajatuksia ilman sanoja, joilla me tulkitsemme kuvia ja kuvien takana olevia yhteiskunnallisia tapahtumia.

Tätä ajattelutapaa seuraten voidaan siis sanoa, että kuvat Gazasta tai Ukrainan sodasta ja sotien uhreista, sisältävät lukemattomia viestejä ja arkistoituna ne rakentavat historiallista muistiamme, mutta kuvat ilman sanallisia kuvauksia ne ovat tyhjiä. Kuvat tuhotusta Gazasta, nälkiintyneistä, leipäjonoissa riutuneista ja haavoittuneista lapsista ja heitä avustavien vapaaehtoistyöntekijöiden ampumisesta ovat pelkkiä kuvia, ellei niiden sisältämää kärsimystä siirretä ihmiseltä toiselle sekä ajasta toiseen.

Tämä tarkoittaa, että tarvitaan aktiivista yhteiskunnallista keskustelua ja tulkintoja siitä mitä me näemme ja mitä katseemme kohteet – ihmiset, eläimet, elävä luonto – kokevat. Teoreettisesti tällaiseen keskusteluun meitä ovat ohjanneet jo ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaiset sotakirjeenvaihtajat, Susan Sontag ja moni muu, mutta se militarismi ja sodan kieli, jota julkisuus silmillemme mättää, tahtoo pikemmin sokaista kuin avata silmiämme.

Yhteiskuntamme henkistä tilaa kuvaa se, että sotahaukat ja diktaattorit ovat saaneet luvan uhmata ja tappaa Hamasin jäsenet ja kannattajat, nuo käärmeen sikiöt, viimeiseen mieheen, tuhota maan tasalle Mariepoulin, Zaporizzan ja Homasin kaupungit ja Yhdysvaltain diktaattori tiputtaa ennen näkemättömän tuhoisan pommin Teheranin kaupunkiin. Tanssia kuolleiden haudoilla on nähtävissä myös Suomen hallituksessa, missä fasismi on pukeutunut siististi pukuun, puhtaisiin paitoihin ja polvirukouksiin taipuneiden ministereiden mieliin ja kieliin.

Samaista voimattomuutta ja eksistentiaalista tuskaa koki aikoinaan myös ruotsalainen runoilija Göran Sonnevi, joka näki ja koki Vietnamin sodan kauhut, napalm pommien polttamat ihmiset ja elollisen luonnon, kirjoitti näin:

***

 

Täällä, nyt, painaa kuollut politiikka päälle

tietoisine ja tiedostamattomine

katastrofaalisine analyyseineen

Ei ole paljon

vastaan panemista

Äänet jotka yrittävät puhua

ovat vielä haparoivan

epävarmoja, nekin

virheellisen analyysin

värittämiä

Täytyy kuitenkin asettua

niitten taakse, kuten

avonaisissa arkuissa makaavien

miestenkin taa

He erehtyivät

niin kuin me

erehdyimme.

 

(Göran Sonnevi: Keskeneräinen kieli. Otava, 1977. runo nro 10)

(Pertti Koistinen 20.9.2025)