Maria Ivanovnan epätoivo

Heräilen, leijun unen ja valveen rajatilassa

ehkä Tampereella, Pietarissa vai Kiovassa

raottelen silmiäni, kuuntelen ääniä sisälläni

haavan lehtien havinaa ikkunan takana

Sadovaja -kadulla, sielläkin missä sielusi vaeltaa.

 

Sinun olet levssa, valveilla tuonilmaisissa

sieltä näet poikasi Vladimir Vladimirovin

kuulet hänen menestyksestään, suurista teoistaan, mutta

vieläkö tunnistat hänet omaksi pojaksesi?

 

Muistat tietenkin Leningradin saarron, nälänhädän ja kalman tuoksu kuin eilisen

niin kuin sen marraskuun kahdeksannen päivän illan, kun

pujahdit Kristuksen Kirkastumisen katedraalin sivuovesta sisään

annoit poikasi Vladimir Vladimirovin tulla kastetuksi Jumalan seurakunnan jäseneksi

puolisoltasi ja puolueeltakin salaa.

 

Tuon kaiken sinä muistat vielä näiden vuosien jälkeen, mutta Maria Ivanovna

tunnistatko poikasi kasvot ja puheet samoiksi

kuin sinä marraskuun iltana  

availlessasi kasteliinaa ja katsoessasi hänen silmiään, Kristuksen Kirkastumisen katedraalissa, kynttilöiden valossa?

 

Rukoilet pojallesi armorikkaita vuosia, niin kuin kuka tahansa äiti, mutta

kestääkö rakkautesi kuullessasi tuhansien lasten ja äitien itkun

nähdessäsi kuolleiden ristit Donetskin pelloilta ja metsistä Siperiaan ja Baekdun vuorille,

kallistuvan vihan alle?

 

En tiedä jaksatko sinä, tai Venäjän kansa, edes rukoilla, mutta

rohkenen toivoa, että vielä kerran

heräisimme auringon valoon ja rakkauden lämpöön

niin ikkunan tällä kuin tuolla puolen

Pietarin, Kiovan, Gazan ja Tampereen kaduilla.

 

(Pertti Koistinen 20.10.2025)