Aamu Rafahissa.

Tuhotun moskeijan rukoukseenkutsu,

kiirii uniin

lohdullinen runo ja joiku.  

 

Aamu Rafahissa,

ei sädehtivä matka valveille,  

ei hidas vaellus unen katoavilta pitsikuvioisilta niityiltä,

ei kevyt kulku hiekkaisen rannan kutsuvaan lämpöön.

 

Vaan riuhtaisu päivään, kuoleman ja kivun

viiltävään tietoisuuteen,

repivä, vaativa, kuristava lähtö sodan kauhuun ja pelkoon.

 

Äidit kuolevat aamupäivän utuisessa hehkussa,

pommikoneet tähtäävät heihin keskipäivän loisteessa,

sotilaat ampuvat äidit ja heidän lapsensa iltapäivän kuumuudessa.

Ennen sulosointuintuista illansuun rukoukseenkutsua.

 

Sotilaat tappavat äidit,

kauniit heleästi nauravat,

lapsistaan ylpeät ja mietteliäät äidit.

Israelin täsmäiskuissa kuolevat 

hyräilevät, vauvojaan keinuttavat,

leikkisät ja anteliaat,

iloisesti sorisevat äidit.

 

Äidit ovat kuolleet.

Muistan heidän kulkunsa Jakarandapuiden varjossa,

pienokaiset käsivarsillaan, taaperot vierellään.

Äidit ovat kuolleet,

Israelilaissotilaiden luodeista, pommi-iskuissa,

minun silmieni edessä.

Äidit ovat kuolleet.

Tapasin heidät nukuttamassa vauvojaan,

Muistan kehtolaulujen kujeilevan rytmin,

Näin heidät heijaamassa, kutsumassa, lohduttamassa

suurisilmäisiä, kiharatukkaisia pienokaisiaan.

 

Äidit kuolevat. Näen heidän lapsensa mykkinä,

verisinä elottoman äidin helmoissa.

Muistan heidät Gazan valkoisella, meren hyväilemällä hiekkarannalla,

leikkimässä, suukottelemassa, kirmaamassa,

loputtomien kesien myöhäisinä iltoina.

Kuulen heidän laulunsa ja kardemummaisen kahvin tuoksun.

 

Sotilaan ampuman lapsen äiti huutaa apua,

ehkä hänen lapsensa hengittää vielä.

Kauhun, tuskan ja kivun huuto vihloo, raatelee:  

Jumalani, anna lapseni elää.

 

Israelin armeijan sotilas tähtää, laukaisee.

Tappamistieteen huipputeknologiaa.

Lapsi kuolee äidin syliin.

 

Äiti vaikeroi, veri pulppuaa hänen kyljestään,

kauhun sakea vaino.

Taapero peittää kasvonsa, ääneti, näkemättä.

Tuska keinuttaa äidin ruumista, kuollut lapsi sylissään hän sopertaa:

Laulan sinulle vielä kehtolaulun, kuollut rakkaani.

 

Kuollut äiti ruokajonossa, naapurit ympärillään,

itkevät vahvat äidit.

Kuoleman kutsuma kauhun ja unohduksen kuoro.

Isoäitien surun ja häpeän hymni.

Lapseni, rakkaimpani.

 

Aamulla, kun Lähi-idän aurinko, kultaisissa vaunuissaan

matkaa loisteliaan taivaankaaren halki,

itkemme.

Iltarukouksen aikaan muistamme kuolleita,

hiljaisina. 

 

 

Raija-Leena Punamäki 27.07.2025