Lennän Euroopan yllä

Alla Banja Luka

vihreän sametin ja

kimmeltävien yöllisten helmien maa,

kaukana taivaankaari,

kaukana syvän mustan maan mullassa makaavat

joukkohaudoissa kaltaiseni.

Syvä on ihmisen häpeä.

 

Meidän Eurooppamme

utelias paimentyttö,

tietämättään kuninkaiden sukua.

Mikä tuska luovuttaa itsensä maanosalle,

joka kiihottuu vainosta,

ylemmyyden tunteesta ja unohduksesta.

 

Ihana, ujosteleva Europe,

ilman viettelevää Härkää, voimaa ja valloitusta,

dominanssia ja kontrollia,

Olisiko hänestä tullut runoilija,

Tai vapaustaistelija,

gerillasotilaan tulikasteessa.

Vai olisiko hän uskovainen,

rakastunut jumaliin

ja heidän oikkuihinsa.

Vaiko vain hengittänyt Sidonin sakeaa kevättä,

sypressien vihreää tuoksua.

 

Nauttiko hän huimassa lennossa,

ymmärsikö Europe kohtaloaan,

matkalla valkoisen Härän sarvien välissä,

yllä koskematon taivaan vesi, 

Alla samettiset vuoret, karut kalliorinteet,

hibiskuksen salainen hehku. 

Eurooppa, huimassa lennossa,

aavistamatta vaanivia verilöylyjä,

tuntematta tulevan maanosansa mieltymystä vainoon,

vieraskammoon, vihaan. 

 

Ihminen lyhyellä matkallaan kansojen sykkivässä,

ja hiljaisessa virrassa.

 

En väsy ihmettelemään kaltaisiani, 

saapumisia ja hyvästejä,

Ja minä uteliaan Eurooppamme tytär,

etsiskelevä maapallomme asukas,

minäkin kannan sydämessäni

yötä, jota pelko värisyttää, pahuutta,

jonka vain sotilas tietää ja verta, josta uhri vaikenee.

 

Myös minä kannan harteillani Banja Lukaa,

Olen vastuussa ihmisen potentiaalista pahaan,

unohdukseen ja sokeuteen.

Olen mukana, kun Eurooppa tappaa muunkaltaistemme ilon.

 

Minä, ihmisistä lihallisin,

myöhäisen kuutamon ja varhaisen viileyden sylissä.

Kysynkö jälleen,

meidän Eurooppamme, yhä uudestaan.

Ihmettelenkö taas,

miten on mahdollista, että meidän

Eurooppamme tyynet ja työhön kiirehtivät,

iltaa ja kylpyä odottavat ihmiset,

silloin tällöin taas uudestaan

rakentavat keskitysleiriä, Banja Luka,

näännyttävät toisiaan nälkään, Banja Luka.

Ja vieläkö kerran,

taas häpeävät katsoa silmiin,

ihmistä, jonka rakkaat on raa’asti tapettu,

 

Käännän katseeni kylkiluista, jotka

tuijottavat minua keskitysleirin piikkilangan välistä,

jälleen, minun Eurooppani.

Oi Banja Luka, Meidän Eurooppamme,

tuskaa huutavat yö ja tähdet, täynnä ivaa,

ja vailla ihmisen hellyyttä.

 

(Raija-Leena Punamäki 1.7.2025)