Eivätkö riittäneet?

 

Lähes 80 vuotta sukupolveni

nuoli sodan haavoja

maksoi velkoja

virheistään ihmisyyttä vastaan

siitä toivuttuaan rakentanut kouluja, kirjastoja,

yrittänyt uskoa ja uskotella –

EI ENÄÄ SOTAA!

ei Auschwitziä, Trebljankaa, Babi Jaria, vankileirien saaristoja,

ei sodassa raiskattuja naisia

ei vastakkain asettelua ja viholliskuvia

EI!

 

Tuoreessa muistissa

mennyt ja menetetyt

isät, äidit, veljet ja siskot, elämän mahdollisuudet

hetket

kun istuimme kirjastoissa, metroissa, Saimaan ja Vienan meren rannoilla

lukemassa Tsehovia, Majakovskia, Jevtusenkoa, Ahmatovaa

enemmän kuin kukaan muu.

 

Siitä noustuamme

panimme soimaan Rahmaninovia, Sibeliusta, Tsaikovskia, Shostakovitsia ja Griegiä

niin että kumisivat

Laatokan rannat ja Kuhmon metsät.

 

Lempeiden tuulien siivittämä opiskelimme venäjää

taloustiedettä, sosiologiaa ja filosofiaa Lomonosov yliopiston omenapuiden alla

seilasimme jokilaivalla pitkin Volgaa

Moskovasta Donin Rostowiin.

Hullaannuimme

lähdimme vielä

junalla Siperian halki

Vladivostokiin ja Pekingiin

voidaksemme vain sanoa

jotain pientä

mitä on venäläinen luoto, banja, drusba,

mitä kansojen ja ihmisten

ystävyys.

 

Nyt korvissa

kalasnikovien ujellus, panssarivaunujen ketjujen kolina ja kalske Ukrainan rajoilla

sotalaivat tuijottavat toisiaan Itämerellä

uhkaavat sylkeä tulta ja kärsimystä

droonit, pelon ja epätoivon enkelin

kieppuvat päittemme yllä.

 

Haukkojen kaulusnappi kiristää

vaativat lebensraumia, turvallisuustakeita

tuttuun tapaan

ja taas jalka nousee

nousee marssin tahtiin

samaan aikaan kun

Siperian ikirouta sulaa

babuskojen lapset karkaavat maailmalle

ja henki löyhkää

 Pietarin ja Moskovan metrojen käytävillä. 

Vaiennetut äänet huutavat ja itkevät

                          bahnjan rapuilla, armeijan kutsuntatiloissa, kaduilla

VLADIMIR JA SERGEI!

Eivätkö riittäneet

toisen maailmansodan kärsimykset ja tuhot?

EIVÄTKÖ?

 

(pertti koistinen30.9.2025)