Minä ja Marcel
Tapasin Marcel Proustin, yksinäisten tupaillassa
muistoissaan Marcel palasi tuon tuostakin, pariisilaiseen kahvilaan, jossa kerran
maistoi, palan kakkua,
jonka maku heitti hänet
äidin keittiöön, lapsuuden kotiin
vuosien taa.
Minä puolestani kerroin isiemme ja äitiemme sodista
heidän kokemistaan kärsimyksestä, surusta
sukupolvien menetetyistä mahdollisuuksista
kunnes toivo otti surun paikan
valo pyyhkäisi pimeät ajatukset..
Elämä jatkui, yksinäisten koti-illatkin
illasta toiseen, Marcel, niin kuin moni muukin
palaa muistojen ja makujen siivittämänä
pariisilaiseen kahvioon, kotikeittiöön
aikaan, joka oli kuin ”olipa kerran” -satu
minä puolestani
istun keskellä ruskaa, vuonna 2026
katselen mosaiikkimaalauksen ruutujen ja värien läpi
hiljentyvään syysiltaan
tapailen sanoja
kertoakseni ajasta, jonka elin
Gazan kansanmurhasta, Ukrainan sodasta, militarismista mielissämme
surusta ja häpeästä
jonka sukupolvemme jättää
omille lapsilleen.
Perinnöksikö?
Vai, olisiko sittenkin vielä mahdollista
että se
Madeleine -leivoksen maku
joka herahti Marcelin kielelle, vuonna 1996 Pariisilaisessa kahvilassa
leviäisi nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen, pandemian tavoin
tarjoaisi maailman lapsille rauhan
sovinnon, ihmisille siltoja yli hyisten merien.
(Pertti Koistinen 21.9.2026)