Diversiteetistä, rikkaudesta ja inhimillisyydestä  

Raija-Leena Punamäki 17.04.2026

On tullut tavaksi kuvata nykyihmisiä itsekkäinä ”minä, minä, minä” -sukupolvena. Sanotaan, että nykyihmiseltä puuttuvat yhteenkuuluvuuden tunne, jaetut ydinkokemukset, moraalinen selkäranka ja suhteellisuuden taju.  Kiinnostavaa onkin pohtia, miten aikakaudet ja kulttuurit löytävät tiensä meidän elämykselliseen todellisuuteemme, olemukseemme ja moraalikoodeihimme. Suomi on julistanut naapurisodan ja samaistuu vahvasti Naton sotilasliiton arvoihin ja tavoitteisiin. Militarismi värittää kulttuurisen taivaanrantaamme kansallismieliseksi, sotaisaksi ja etnosentriseksi.  Toisinajattelijat, erilaisuuden nautiskelijat ja rauhanaktivistit eivät kuulu nykysuomalaiseen yhteisöön. Vahinko, sillä erilaisuus, vastakohtaisuus ja vaihtelevaisuus tarjoavat monivärisyyttä ja sävykkyyttä elämäämme, mikä on iloinen asia.  

Kokemusten kerroksisuus

”Yhdessä kesäyössä on kaikki kesäyöt,” sanoo runoilija Saarikoski.  Runo on ylistyslaulu kokemusten, oivallusten, valonvärin ja kohtaamisten ainutkertaisuudelle ja samalla muistutus tärkeiden hetkien yhteisistä maamerkeistä.  Elämäämme muokkaavat ydinkokemukset ovat sekä uniikkeja että toisensa tunnistavia. 

Molemmat, uutuuden rikkaus ja tuttuuden turva ovat tärkeitä ihmiselämässä. Uniikit ja jaetut kokemukset, seikkailija ja suojelija asuvat minuutemme kotitalossa sulassa sovussa.  Yhteiskuntien kehityksessä tasapaino muutoksen ja pysyvyyden välillä lupaavat hyvää. 

Biologiassa ja luonnossa monimuotoisuus, diversiteetti on planetaarisen elämämme elinehto. Miljoonien vuosien aikana kehittynyt ekosysteemi vaatii viisasta ja ihmeellistä työnjakoa, riippuvuutta, verkostoitumista ja vuoropuhelua.  

Myös psykologia ylistää ihmisten erilaisuutta, temperamenttien ja tunteiden rikkautta ja monenmoisia ihmis- ja maailmankuvia, sekä rohkaisee uskaliaita selitysmalleja ja ymmärryksen rihmastoja. Ajatuksena on, että ei ole olemassa esimerkiksi myönteisiä tai kielteisiä psykologisia piirteitä tai sosiaalisen kiintymyksen tapoja. Pikemminkin erilaisuudet palvelevat mielekkyyttä, heijastavat uniikkeja kokemuksia ja tekevät elämästä sosiaalisesti jännittävää, kiinnostavaa ja palkitsevaa.  

Lienee siis kanttia sanoa, että myös kulttuurinen diversiteetti on yhteiselämämme rikkaus ja elinehto. Diversiteetti on välttämättömyys ihmisyhteisöjen kukoistamisen, kehittymisen ja moraalin kannalta, ja se sulostuttaa elämäämme.  

Minun, minun, minun -nykykulttuuri 

Ehkä jaettujen ydinkokemusten ja pitkien yhteisten matkojen muistelu tuntuu oudolta Nyky-Suomessa, jossa maan johtaja, presidentti, julistaa omaksi sodakseen ainoastaan itselleen mieluisimman. Sodan, joka tarjoaa täydellisen vihan kohteen, samannäköiset ja samanhenkiset uhrit ja mahtavat aseteollisuuden voitot. Presidentti Stubb julistaa, että Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäyssodat, Israelin suorittama palestiinalaisten kansanmurha Gazassa tai pommitukset, väestönsiirrot ja viljelymaan myrkyttäminen Libanonissa eivät ole hänen asioitaan. Hänen ”minun sotani” on Ukrainan puolustaminen ja aseistaminen Venäjän hyökkäyssotaa vastaan. 

Valtiomies Stubb antaa oikeutuksen sotaisille arvoille, joiden mukaan ”minun asiani” on seurata vain valikoivasti kansainvälisten lakien noudattamista, vaatia ainoastaan tiettyjen siviilien suojelua ja tuomita Venäjän sotarikokset ja vääryydet. Hänen ”minun ihmisarvoni” mitataan sotilaallisen voiman, iskukyvyn, voimannäytön ja aluevalloitusten määreillä.  Siviileillä, ihmisillä ja muilla elollisilla ei ole oikeuksia sodissa. Sotilaallisesti heikkojen menetykset eivät kuulu minun sotani -käsikirjoitukseen; minun sotani on voimakkaimpien evoluutiota. Minun sotani noudattaa valikoivasti kansainvälisiä säännöksiä, ihmisoikeuksia tai universaaleja elämisen ehtoja.     

Minun sotani -puheenparsi särähtää korvaan aikana, jolloin jälleen kerran on tapana kauhistella nykyihmisen itsekkyyttä, minäkeskeisyyttä ja jopa psykopatologiaa ja muistella menneisyyden yhteen hiileen puhaltamisen eetosta. Minun sotani -retoriikka on maailman näkemistä vain omanlaistensa, samanväristen ja saman uskoisten todellisuutena. Puheessa kaikuu oman jumalan ja pelastajan erinomaisuuden ylistys.  

Ainutlaatuisuus ja universaalisuus 

Kulttuurin roolista ihmisen kehityksessä on paljon näkemyksiä, sekä tieteessä että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Väitetään, ehkä intuitiivisesti, että biologis-fysiologiset prosessit ovat universaaleja, kulttuurista riippumattomia, kun taas kulttuurin uskotaan vaikuttavan vahvasti emotionaalis-sosiaalisiin kehityskulkuihin.  Tutkimus kuitenkin horjuttaa intuitiotamme. Monitasoiset geeni-ympäristö -vuorovaikutusmallit osoittavat, että myös ympäristö vaikuttaa geenien toimintaan, kuten niiden aktivoitumiseen, vaimentumiseen, reaktiivisuuteen ja ajoitukseen (Kaprio, 2014; Virolainen ym., 2022). Malleissa ympäristö viittaa elintapoihin ja kokemuksiin, eli myös ihmisten elämyksellinen todellisuus, tunne-elämä ja ihmissuhteet muovaavat biologisia prosesseja, ei siis ainoastaan päinvastoin.  Tutkimus tarjoaa kiehtovan ajatuksen, jonka mukaan myös kulttuuriset käytännöt, arvot ja tavoitteet periytyvät sekä yksilö-molekyylitasolla että yhteisöllisinä kertomuksina ja arvohierarkioina.   Sekä palkitsevat ja kivat että traumaattiset ja kovat kokemukset kudotaan yhteisöjen yhteisten muistojen kirjoon.  

Yhteiskunnallisessa keskustelussa käsitykset kulttuuristen vaikutusten ja biologisten järjestelmien ensisijaisuudesta tulevat esiin ihmis- ja maailmankuvissa.  Siis välillisesti myös käsityksissä oikeasta ja väärästä tai ihmisen mahdollisuuksista ja rajallisuuksista. Kulttuuri-sidonnaisuuden korostaminen palvelee näkemyksiä ihmisryhmien erilaisuudesta, kohtaamattomuudesta ja poissulkevuudesta. Universaali näkemys puolestaan korostaa yhteisiä kokemuksia, samankaltaisuuksia ja yleisinhimillisiä moraalijärjestelmiä. 

Hedelmällisempää on ajatella, että molemmat, sekä kulttuurisidonnaisuus että universaalisuus ovat totta ihmiselämässä. Kahtiajaon sijaan on kiinnostavampaa tarkastella biologis-fysiologisia ja sosiaalis-emotionaalisia vaikutusmekanismeja, joiden kautta kulttuuriset vaikutukset mahdollisesti löytävät tiensä ihmiselämään ja yhteisöjen kehitykseen. 

Erilaisuuden ilotulitus

On kiinnostavaa miettiä, millaisia ihmisiä missäkin arvostetaan. Asuin Lähi-idässä ja huomasin, että ihmiset arvostavat kaunista käsialaa, hyviä unenmuistajia, runoilijoita, luotettavia naapureita ja loistavia ruuanlaittajia, sekä anteliaisuutta, vieraanvaraisuutta ja jumaluskoa. Näin mututuntumana. Tutkimus osoittaa kulttuurien eroavan toisistaan esimerkiksi yksilöiden itsenäisyyden ja riippuvuuden, tasavertaisuuden ja hiearkisuuden, vanhuuden viisauden ja nuoruuden voiman arvostamisen, oman ja siirretyn vastuun, näkyvien ja näkymättömien maailmoiden tarkkarajaisuuden, tunteiden kuten syyllisyyden ja häpeän ilmaisun ja mielihyvän ja kärsimyksen ymmärtämisen suhteen (Kagitcibasi, 2006; Minkov ym., 2024). 

Erilaisten arvojen, käytäntöjen ja käsikirjoitusten diversiteetti takaa kulttuurisen hengissä säilymisen ja kukoistuksen. Elämänmuotojen elämyksellinen rikkaus elähdyttää, kun taas yksipuolisuus kuihduttaa luovuuden ja tappaa innovatiivisen raikkauden.  Kulttuurinen monimuotoisuus esimerkiksi vanhempi-lapsi -suhteessa on auttanut sopeutumaan ja kukoistamaan erilaisissa ympäristöissä ja vastaamaan muuttuvien elinolosuhteiden vaatimuksiin.  

Kysymykseen, miten kulttuuri löytää tiensä ihmisen käyttäytymiseen, kokemuksiin, vahvuuksiin ja heikkouksiin on monia vastauksia. Eräs polku tai vaikutusmekanismi on varhainen vanhempi-lapsi -suhde ja vähittäinen sosiaalistuminen yhteisöön. Vuorovaikutuksessa risteilevät yhteisön arvot, normit, käsitykset hyvästä ihmisestä, jumalista ja elämäntarkoituksista. Juuri maailmaan tulleelle ihmiselle välitämme tietoa yhteisöstämme, ja ihmisen ensiaskelten kertausriiteissä heijastuvat kulttuuriset arvot ja kasvatustavoitteet. Erot ilmenevät muun muassa sensorimotorisen nopeuden ja vahvuuden, silmiin katsomisen, emotionaalisen jakamisen ja omatoimisuuden arvostusten suhteen (Keller, 2014).   

Kansallismielisyyden köyhyys

Kansallismielisyys ryhdistäytyy ja röyhistää rintaansa, kun puhutaan kasvatuksesta, nykyihmisestä ja muunlaisista suomalaisista. Olipa kysymyksessä aikuiskoulutuksen lopettaminen, esikouluopetuksen merkitys lapsen kehityksessä, psykologisista luonteenpiirteistä tai kommunikaatiosta, keskustelu näyttää ensin päätyvän ylistämään suomalaisten ainutlaatuista kokemusperimää, talvisotaa ja ihmisenä olemista, tervettä maalaisjärkeä, sisua ja entisaikojen selviytymiskulttuuria. Ihannekansalaiseksi paljastuu rehellinen, luotettava ja vaatimaton ihminen, joka yhtyy yksimielisyyteen siitä, ettei tehdä asioista liian suurta numeroa. Nykyihminen sen sijaan on itsekäs, poseerava, vain itseään ajatteleva ja itseään tunteva, lyhytjänteinen, viis veisaava, narsistinen ja uusavuton yhteiskunnan hoivakki. Minä, minä ja minä -kulttuuri on nykyihmisen tragedia, ja sen genesis on vapaa kasvatus ja taistolaiset.

 Ei aikaakaan, kun keskustelu yhdenmukaistuu tietämään, että muualta tulleilla perheillä, lapsilla ja nuorilla on erilainen kasvatuskulttuuri, erilainen elämäntapa, erilaiset arvot, sekä erilainen keskustelu- ja ruokakulttuuri. Erilainen-sana on kielteinen ja tarkoittaa siis erilainen kuin meillä, erilainen kuin meidän humanistinen, suoraselkäinen, kunnioittava ja yritteliäs kulttuurimme.    

Maahanmuuttajakriittiset keskustelijat eivät ole uteliaita, eivätkä pohdi, miten vanhemmuus tai kasvatuksen arvot ja käytännöt eroavat toisistaan esimerkiksi länsimaisissa kristillisissä, vanhoissa islamilaisissa tai rikkaissa aasialaisissa ja afrikkalaisissa kulttuureissa. Erilaisuus, ymmärryksen yltäkylläisyys, selitysmallien monimuotoisuus, unelmien kirjo ja oivallusten ja merkitysten ilotulitukset eivät säväytä heitä. He pitävät toisten ihmisten kulttuuria tai jopa sivilisaatiota vääjäämättömästi huonompana ja alkeellisempana kuin omaamme. Ristiriitaista kyllä, maahanmuuttajakriittiset varoittavat, että kulttuuriset tavat, joita he eivät tunne, eivätkä missään tapauksessa haluakaan tuntea, uhkaavat oman kulttuurimme elämäntapaa, arvoja ja käytäntöjä (Pascucci, & Kmak, 2019). Tällaisessa moraalisessa ilmanalassa ja kulttuuri-ilmapiirissä presidentin minä, minä, minä -ylpeily saattaa olla vaarallista. Se oikeuttaa sotimisen, kansanmurhaamisen ja tuhonylistyksen meille kaikille, minunlaisilleni.  

Lähteet

Kagitcibasi, C. (2012). Sociocultural change and integrative syntheses in human development: Autonomous‐related self and social–cognitive competence. Child Development Perspectives, 6(1), 5-11.  https://doi.org/10.1111/j.1750-8606.2011.00173.x

Kaprio, J. (2014). Mitä on käyttäytymisgenetiikka. Teoksessa Latvala, A. & Sil ventoinen, K. (toim.) Käyttäytymisgenetiikka – geeneistä yhteiskuntaan (ss. 9–24).Helsinki: Gaudeamus, 

Keller, H. (2017). Culture and development: A systematic relationship. Perspectives on Psychological Science, 12(5), 833-840. 

https://doi-org.libproxy.tuni.fi/10.1177/1745691617704097

 

Minkov, M., Vignoles, V. L., Welzel, C., Akaliyski, P., Bond, M. H., Kaasa, A., & Smith, P. B. (2024). Comparative culturology and cross-cultural psychology: How comparing societal cultures differs from comparing individuals’ minds across cultures. Journal of Cross-Cultural Psychology, 55(2), 164-188. https://doi-org.libproxy.tuni.fi/10.1177/002202212312200

Pascucci, E., & Kmak, M. (2019). Eurooppalaisen elämäntavan suojeleminen. Politiikasta.fi, (7.11.2019). https://politiikasta.fi/eurooppalaisen-elamantavan-suojeleminen/?fbclid=IwAR1yy9tjo50aQAgrQ_Mfd5_oMz2z7SgHNDnnQfRaQXQyQoV6PkDyOOSe-RQ

Virolainen, S. J., VonHandorf, A., Viel, K. C., Weirauch, M. T., & Kottyan, L. C. (2023). Gene–environment interactions and their impact on human health. Genes & Immunity, 24(1), 1-11. https://doi.org/10.1038/s41435-022-00192-6