Sodan hurmaa ja harhaa

 

Raija-Leena Punamäki 12.03.2026

Suomi kasvattaa sotilasmenoja avokätisesti muiden velvoitteiden – sosiaali- ja terveydenhuolto, koulutus ja kulttuuri – kustannuksella. Kohtuuton sotilasbudjetti on mahdollinen, jos kansalaiset saadaan uskomaan sodan välttämättömyyteen ja omaksumaan arvopohjaisen militarismin ja aseteollisuutta palvelevan realismin. Sodan tähdellisyyden perusteluja ovat ihmisluonnon ikiaikainen taisteluhalu, sotariittien kiehtovuus, sankaritarinat ja kansallismielisyyden hurma. Avuksi tulevat tiede, taide, jumaluudet ja uskomukset. Rauhanaktivistin mielestä perustelut ovat onttoja ja sotilasmenojen lisäystä puolustavat yksinomaan aseteollisuuden voitot. 

Sotaisuuden harhat 

Militarismi ja nationalismi ovat vahvoja aatteita, joiden arvopohjaan ja kulttuuriseen normistoon totuttelemme Naton sotilasliiton jäsenenä ja USA:n aseveljinä. Arvoja luonnehtivat periksianta- mattomuus, sisu, suoraselkäisyys, voima ja pitkävihaisuus sekä kansalliseen normistoon kuuluvat tottelevaisuus, yksimielisyys, usko kulttuuriseen ylivertaisuuteen ja elintapamme suojeleminen vierauden uhkilta. Pilkattuja arvoja ovat rauhantahtoisuus, auttamishalu, herkkyys, uteliaisuus sekä neuvottelu- ja yhteistyöhalukkuus. Militarismia vahvistetaan tieteellisin mallein ja nationalismia taiteiden avulla.  

Sotaa politiikan ratkaisukeinona perustellaan väitteellä ihmisen ikiaikaisesta sotaisuudesta. Tutkijat kutsutaan kertomaan, että ihminen on luonnostaan ja perusolemukseltaan tappeleva, aggressiivinen ja valloitushaluinen. Ihmisyhteisöt ovat aina sotineet, joten ilmiö kuuluu ihmisluontoon. Evoluutiotiede yksinkertaistetaan palvelemaan nykysotien tarjoamaa lupausta elämän mielekkyydestä ja oman kulttuurin ja omien geenien säilymisestä. 

Kun sota on nyt Euroopassa, Ukrainassa, ”ihmiset” ovat aivan ennennäkemättömän ilmiön edessä. USA:n ja Naton sotilasoperaatiot Aasiassa, Lähi-idässä, Afrikassa tai Etelä-Amerikassa eivät ole aiheuttaneet yhtä syvää tuskaa, kauhua ja menetyskokemuksia ”kenellekään” kuin nykysota meille, eurooppalaisille.  Todistelemme, että meidänkaltaisten ihmisten, eurooppalaisen kulttuurin ja elämäntapamme puolesta taistelu on välttämättömyys. On todistettava, että erilaisuuden pelko on ihmiselle luontaista ja muunlaisuus muodostaa vakavan uhkan.  On todistettava, että on inhimillistä, ihmiselle luonteenomaista tappaa silloin kun lähimmäinen, itse ja lapset ovat vaarassa. Sotaisuuden ja kansallinen ylemmyydentunnon ajatellaan olevan ihmisille hyväksi. Ne tuovat turvaa, vähentävät pelkoja, varjelevat merkityksellisiä asioita ja voimaannuttavat yksinäistä tähyilijää tällä yksinäisellä planeetalla.  

Tukeeko tutkimus uskomuksiamme?  Onko todella osoitettu, että myötäeläminen, auttamishalu, uhrautuvuus tai surun jakaminen sodan uhrien kanssa ovat mahdollisia ainoastaan läheisten, samanväristen ja samanmielisten ihmisten välillä. Jos evoluutiotutkijalta kysytään, 200 000 vuotisen kehityksensä aikana ihminen on viritetty huomioimaan kanssaihmiset, heidän tarpeensa, toiveensa, ilonsa ja surunsa ja ihmisellä on taipumus välittää ja huolehtia muista (Hawley, 2014). Kiinnostavampaa kuin uskomukset sotaisten tai valloitushaluisten piirteiden menestyksestä luonnonvalinnassa, on pohtia miten ja miksi ihmiskunta on kehittynyt hyväntahtoisuuden, auttamishalun ja altruismin suhteen. 

Kysymys ei liene sotaisuuden, vihan ja itsekkyyden versus sovittelun, välittämisen ja lähimmäisenrakkauden ensisijaisuudesta tai luonnollisuudesta. Tärkeää on ymmärtää vaikutusmekanismeja, jotka ovat auttaneet ihmiskunnan hengissä säilymistä ja planetaarista sopeutumista (Apicella & Silk, 2019). Mekanismit liittyvät sekä evoluutioon että kulttuurien kehitykseen, vaihdellen olosuhteiden vaatimusten mukaan. Kulttuurinen, ihmisen luoma tahto rauhaan on siis yhtä vahva peruste budjettikeskusteluissa kuin ihmisluontoon liitetty sisäsyntyinen sotaisuus. Ilmastokriisi on esimerkki akuutista uhasta, jossa ihmiskunnan elossa säilyminen vaatii altruismista käyttäytymistä. epäitsekästä, pyyteetöntä ja kaikkien hyvinvointia edistävää toimintaa.

Sotimisen tarpeettomuus  

Psykoanalyytikot, antropologit ja sosiologit huomauttavat, että maailma ja ihmiset muuttuvat ja muovaavat toisiaan. On mahdollista, että sota mittelönä, voimannäyttönä ja vahvuuden ja heikkouden symbolina on palvellut hengissä säilymistä ja yhteisön yhteenkuuluvuutta joissain kehitysvaiheissa. Kansallinen kauneudentaju, lumoavat tarinat ja omaperäinen historiankirjoitus ehkä parantavat käden ja mielen taitojamme. Mutta ajatus siitä, että kansallismielinen täyttymys, ilo ja nautinto olisivat epätäydellisiä ilman vihaa, pelotetta ja sotaan valmistautumista, on propagandaa. Väite, että taistelut, uhkaavat viholliskuvat ja valloitushurma yhdistävät kansalaisia vaatii päivitettyä empiriaa ja tarkennusta. Militarismin perustelu vetoamalla kiihottavaan yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen pätee ainoastaan sodan hehkeässä alkuhuumassa.  Sotiminen ja vihanpito eivät palvele Ihmisen tarpeita, taitoja tai intohimoja.

Nykyiset kehittyneet yhteiskunnat eivät tarvitse sotaa ja tappamisriittejä. Päinvastoin teknistieteellinen kehitys tekee sodista vaarallisia sekä voittajille että häviäjille. Kykenemme symboliseen ajatteluun, meillä on mielikuvitusta ja tanssi- ja neuvottelutaitoja. Pystymme punnitsemaan vaihtoehtoja. Rikas kulttuuriperintömme tarjoaa meille rituaaleja, samaistumisriittejä, tunteiden tuuletusta ja vertauskuvia. Tuho ja tappaminen ovat alkeellisia toimintoja, kun taas ihmiskunta on parhaimmillaan pyrkiessään älylliseen ja moraaliseen yhteisvastuuseen. 

Sota ei ole luonnonvoima, vaan ihmisten luoma vaihtoehdottomuuden kulttuuri. Murhaaminen ei kuulu ihmisluontoon, eikä tappaminen ole sisäsyntyistä, luonnollista tai ikiaikaista. Militarismi ei palvele ihmisen kehitystä tai kulttuurista kukoistusta. Sodat ovat käyneet tarpeettomaksi, samalla tavoin kuin aikoinaan kaksintaistelut tai kunniamurhat joissain kulttuureissa. Sotiminen kaventaa ihmisen kehittymismahdollisuuksia ja kutistaa henkisiä resursseja, mikä näkyy kirjaimellisesti sotilasmenoja painottavassa valtion budjetissa.  Mieleeni ei tule yhtään sotaa, joka olisi hyödyttänyt muita kuin aseteollisuutta ja sen alihankkijoita. 

Ehkä antiikin mytologia, viisaat afrikkalaisyhteisöjen tanssit ja tarinat, Mesopotamian runous, aasialaiskulttuurien tietämys auttaisivat myös nykyihmistä hiomaan symbolisia, ritualistisia ja metaforisia taitojaan. Ne auttavat meitä sanoittamaan ja ilmaisemaan tunteita, löytämään samaistumisen ja rakkauden kohteita ja vihaamaan ilman tuhoa. Universaalit myytit kuvaavat ihmislajin kehitystä konkretiasta, isänmurhaajasta, kohti symboleja ja simulaatioita taitaviksi ja näkymättömiä maailmoja näkeviksi subjekteiksi, tekijöiksi. Rituaalit, unet ja sankaritarinat tarjoavat symbolisia mahdollisuuksia vihata ja rakastaa rajoitta, osoittaa katumusta ja antautua pelkäämättä.  Näitä inhimillisiä tarpeita saattoi sotiminen alkujaan palvella, mutta ydinsotaan varustautumisen aikana, voimme huoletta siirtää taistelut rituaalien ja symboliikan palkitsevaan maailmaan. 

Sotasankaruuden karvaus  

Suomen natoistumisen myötä sotasankaruus, kansallismielisyys ja vieraanviha ovat herätetty uudelleen henkiin. Taiteessa seuraamme talvisodan tarkka-ampujaa ja osallistumme Karjalan kannaksen taisteluihin. Isoisien sotajutuista on tullut perheiden identiteetin rakennusaineita. Sallittuja teemoja ovat sankaruus, pyyteettömyys, vihollisen epäinhimillisyys ja vihanpidon ikiaikaisuus.  Viisikymmentä-luvun lapsena kuulin myös toisenlaisia sotajuttuja. Kertomuksissa häilyi tuska ja syyllisyys ihmisen tappamisesta, vaikkakin vihollisen ja pakon edessä, nolous sotapropagandasta ja ylpeys sotavankien toverillisesta kohtelusta. Tutustuimme myös toisenlaiseen sankaruuteen, jota osoittivat eurooppalaiset vastarintaliikkeet, vainottujen ihmisryhmien suojelijat ja pasifistit.   

Miksi tarvitsemme 80-vuotta vanhoja muisteluita sankaritarustoomme. Millaisia sankaritarinoita ydinasevaltaan perustuva Naton sotilasliitto kertoo?  Sotaan valmistautuminen vaatii tehokasta mielipidemuokkausta, viholliskuvien terävöittämistä ja kokonaisvaltaisen sotakulttuurin elävöittämistä.  Sotilasliiton juhlittu sankarikuvasto on tieteiselokuvamainen. Sankari on tutkija ja insinööri, jonka tekninen älykkyys ja luomisvoima mahdollistavat ennennäkemättömän iskuvoiman ja täsmäaseiden kantaman. Sankari on väsymätön valtionjohtaja, joka vihaa ja tahtoo ydinasetuotantoa.  Naton scifimäiset mainokset muistuttavat räiskintä-, taistelu- ja toimintapelien, avaruuden valloituksen ja aseinnovaatioiden kuvastoa. Naton tarustossa esiintyy ihmissankareiden lisäksi robotit, tekoälyköt, itseohjatuvat ohjukset, monitoimihävittäjät ja uudenteknologian ydinasearsenaalit. Päivittäin juhlitaan risteily- ja ydinohjusten ja taktisten ja strategisten aseiden urotöitä ja tehokkuutta ja tappamisen tiedettä.   

Naton ja USA:n sodat Irakissa, Somaliassa, Libyassa tai Afganistanissa eivät tarjonneet kelvollisia sankaritarinoita, vaikka käsikirjoituksen juoni oli lupaava: Demokratia pelastaa maan tyranniasta, tarjoaa vapauden ja vaurauden ja kukistaa tukahduttavan kulttuurin ja elämäntavan. Sankarillisia rikastujia ovat olleet kuitenkin vain USA:n aseteollisuus, armeijan alihankkijat ja turvallisuusalan yritykset.  Suostumme jälleen seuraamaan samaa sotanäytelmää: Palestiinalaisten kansanmurhaa ja Iranin tuhoa ja naapurikansalaisten tappamista. 

Sotahurman likinäköisyys

Nykysodissa, kuten muinaisissakin, taisteluun lähdetään ylevien arvojen elähdyttäminä: demokratian, ihmisoikeuksien ja vapauden puolesta diktatuuria, yksinvaltiutta ja vainoa vastaan. Hurja viholliskuva siivittää sotaintoa. Opimme päivittäin, miten maailman globaalien voimasuhteiden muutokset vaarantavan olemassaoloamme ja kulttuuriarvojamme. Meille vihjataan, että Kiinaan ei voi luottaa, islaminuskoisista puhumattakaan. Venäläisten toimia kuvataan verbeillä kaapata, kähmiä, muokata ja alistaa valtaansa. Vaarana on joutua villipedon, Putinin hampaisiin.  Toisen näköiset ihmiset syövät resurssimme ja murskaavat, myrkyttävät ja nujertavat elämäntapamme ja kulttuurimme.  

Sodan jälkeen ihmetellään mikä saa ihmiset toteuttamaan hirmutekoja ja tottelemaan käskyjä. Vastaukset ovat latteita: Tietämättömyys, käskyhierarkia, uhka, vaara ja vaihtoehdottomuus eli joko murhaat tai kuolet itse.  Sotaa ja militarismia kuvataan joskus psykoosina, jossa sankaruuden hurma hämärtää todellisuudentajumme.  Kertomatta jää, että militarismissa olemme vähitellen oppineet sodan kieliopin, tottuneet huumaavaan kaikkivoipaisuuteen ja haksahtaneet taistelutekniikan ihasteluun ilmassa, maalla, merellä ja pian avaruudessa. Kysymys ei kuitenkaan ole hulluudesta, pähkähullusta ruhtinaasta tai yksittäisen diktaattorin pahuudesta. On muistettava, että holokausti ei alkanut keskitysleireistä, eikä palestiinalaisten kansanmurha Hamasin terroristi-iskusta.  Saksassa juutalaisten kulttuurinen mustamaalaus, rasistinen todistelu ali-ihmisyydestä, uhkakuvien luominen ja kuristava vihapuhe loivat pohjan lopulliselle ratkaisulle. Samoin Israelin palestiinalaisalueiden miehittäminen, maan- ja vedenanastus ja asukkaiden väkivaltainen kohtelu, pilkka ja halveksunta ja uhkakuvat valmistivat tietä kansanmurhalle. Sanoilla on väliä. Sotaisan, vihamielisen ja rasistisen kulttuurin rakentamisella on tekijänsä ja heillä kauhistuttavat päämääränsä.  

Jumalat, armolliset ja kostonhimoiset 

Uskallanko sanoa sanasen uskonnoista ja henkimaailmoista liittyen yhteiselämäämme? Lähi-idässä tykkäsin kovasti uskonnon läsnäolosta ihmisten päivittäisessä elämässä.  Jos uskonto on oopiumia kansalle, kannattaa valita paras, laadukkain valioaine, eli elämän tai jumalien ylistämisen kokoaikaisuus. Muslimien rukoukseen kutsut rytmittävät vuorokauden, luovat turvallisuuden tunteen, Ramadan lohduttaa ja inspiroi ja suurat hellivät kauneudenkaipuuta.  Juutalaiset juhlistavat kansansa historiaa ja kiroavat vainoja, kiistelevät Jahven kanssa ja kutsuvat kaikkivaltiaan sabatti-illan vieraaksi. Kristilliset kirkot ovat urkujen kaikupohja, maalaustaiteen ja viisaiden tarinoiden pyhättöjä. Kaikilla rukouksen runous, laulu ja viisaudet ovat vuoropuhelua näkymättömien maailmojen kanssa. 

Rasistiset ideologiat, antisemitismi, islamofobia ja militarismi pitävät tiukasti kiinni ajatuksesta, etteivät eriuskoiset tai eriväriset ihmiset kaipaa samankaltaisia viisauksia ja jumalallisia turvallisuuslupauksia. Ne kieltävät universaalin virittymisen henkisiin ja uskonnollisiin kokemuksiin. Kuitenkin erilaiset kulttuurit tarjoavat säkenöiviä kertomuksia maailman synnystä, moraalikysymyksistä, ihmisen vastuusta sekä näkyvän ja näkymättömän maailmojen vuoropuhelusta.  Ne rikastuttavat elämäämme ja antavat viisauden lahjoja meille, jotka kirjoitamme nykyajan narratiivia. 

Lähteitä

Apicella, C. L., & Silk, J. B. (2019). The evolution of human cooperation. Current Biology, 29(11), R447-R450. https://doi.org/10.1016/j.cub.2019.03.036

Hawley, P. H. (2014). Evolution, prosocial behavior, and altruism: A roadmap for understanding where the proximate meets the ultimate. In L. M. Padilla-Walker & G. Carlo (Eds.), Prosocial development: A multidimensional approach (pp. 43–69). Oxford University Press.