Venäjän, tuon maineikkaan toisen maailmansodan sankarin, aloitettua sodan omiaan vastaan ja toisaalta, Israelin, tuon holokaustin ja keskitysleirien uhrin, päädyttyä Gazassa kansanmurhaan, ja kaikki tämä silmiemme alla, saa kysymään onko yhteiskunta tipahtanut moraalittomaan tyhjiöön, menettänyt muistinsa.

Väkivallalla ja julmuudella ei tunnu olevan rajoja; Venäjä tappaa, tapattaa ja tuhoaa silmittömästi, kaikella voimallaan niin Ukrainaa kuin omia sotilaitaan pelkästään siksi, että diktaattorin värityskirjassa rajat oli vedetty suoriksi. Kansa eli ja ehti huokaista toisen maailmansodan muistoissa, kunnes Venäjän historiaa alettiin vääristellä vallanpitäjien nuottien mukaan. Israel on elänyt holokaustin jälkeen omassa epätodellisessa todellisuudessaan ja sen huumassa kansanmurhaan. Kaikki tämä tapahtuu kansainvälisen yhteisön, Suomen hallituksen ja tavallaan myös meidän silmiemme alla.

Sosiaalisen hätä ja moraalisen rappio, jota todistamme tämän päivän politiikassa, etsii vertojaan politiikan historiassa ja saa kysymäään: Milloin me heräämme houreistamme, milloin palaa ja järki yhteiskuntapolitiikkaan?  Milloin aseiden, ammusten ja vihollisuuksien kieli korvautuu rauhan, myötätunnon ja eettisen vastuun kielellä? Milloin köyhät, sorretut ja poljetut saavat takaisin ihmisoikeutensa ja kunnioituksen? Milloin pakolaiset ja maahanmuuttajat saavat paikkansa yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä ja voivat ylpeinä olla omia itsejään ja kertoa siitä minullekin?

Miten pohjattomasti kaipaankaan aikaa, jolloin pasifisti ja filosofi Yrjö Kallinen toimi Suomen puolustusministerinä, psykiatri ja kirjailija Cleas Andersson kulttuuriministerinä, runoilija Pablo Neruda Chilen presidenttinä ja runoilija Augustinho Neto Angolan presidenttinä ja kansallisen identiteetin ja vapauden symbolina.

Näihin unelmiin tarraudun Pentti Saaritsan suomentamaan Augustinho Neton (1922-1979) runoon

”Lähdön hetkellä”

Ӏitini

(kaikki mustat äidit, joiden pojat lähtivät9

sinä opetit minut toivomaan

kuten itse olit toivonut vaikeina hetkinä.

 

Mutta elämä

tappoi minusta sen salaperäisen toivon.

Enää minä en odota,

olen se jota odotetaan.

 

Äiti, minä olen

se toivo, me se olemme,

sinun poikiasi jotka lähtivät

etsimään elämää ravitsevaa uskoa.

 

Tänään

me olemme pensasmaan alastomat lapset,

kouluttamattomat pikkupojat jotka pelaavat räsypalloa

keskipäivän hiekoilla,

itse olemme

ne samat työmiehet, joiden elämä kärventyi kahvipelloilla,

tietämättömät mustat

joiden on kunnioitettava valkoisia

ja peljättävä rikkaita.

 

Me olemme sinun poikiasi

mustien kortteleista

joihin sähkövalo ei yllä,

humalassa hoippuvat,

kuoleman rummutukselle hyljätyt,

sinun poikiasi,

nälkäiset, janoiset,

jotka häpeävät sanoa sinua Äidiksi

jotka arkailevat ylittää katua,

jotka säikkyvät ihmisiä,

juuri me.

 

Huomenna

me viritämme vapauden hymnin,

kun vietämme

tämän orjuuden kukistumisen vuosipäivää.

 

Me lähdemme etsimään valoa,

sinun poikasi, Äiti.

(kaikki mustat äidit, joiden pojat lähtivät)

me etsimme elämää.”

 

(teksti Pertti Koistinen / Augustino Neton runon suomennos Pentti Saaritsa)