Frederico Garcia Lorca ajatuksissani

 

Pitkin päivää olin kokeilut erilaatuisia saviaineksia löytääkseni kirjailijan muotokuvalle muodon ja sisäisen tarinan. Kun käsilläni oli viimeinen ja kaikkein karkein, tumman harmaa savi, kuulin sormeni kuiskivan Frederico Garcia Lorcasta, maailmankuulusta runoilijasta, aikansa poliittisesta vaikuttajasta. ”Sturm und Drang” kautenani ihailin hänen tekstejään. Yksi muistorikkaimmista vaiheista ajoittuu vuosiin 1981 - 1982, jolloin opiskelin Moskovassa, Lomonosov -yliopistossa. Siellä Lorca tuntui olevan kaikkien huulilla.

En pysty enää muistamaan yksityiskohtia, mikä Lorcassa erityisesti kiehtoi minua ja sukupolveani, mutta ehkä sen, että hänen runoissaan huokuivat ihmisen, elämän ja kulttuurien ainutkertaisuus. Kirjahyllyssäni on edelleen hänen teoksensa ”Mustalaisromansseja” (1976). Yksi teoksen avainrunoista, ”Córdoba”, soi korvissani. 

”Córdoba.  / Kaukana ja yksin. / Musta hepo, suuri kuu. / ja oliivit satulavyössä. / Vaikka tunnen kaikki tiet / en koskaan saavu Córdobaan”. /

Tasangoilla, tuulen halki, / musta hepo, punainen kuu. / Kuolema katsoo minuun, / katsoo torneista Córdoban” /

Lorcan laulava ääni, viittaukset mustaan hevoseen,  Córdoban tornien katseisiin, saavat tuntemaan ihmisen eksistentiaalisen yksinäisyyden ja herätti mielessäni menneet ajat, aikaisemmat tapaamiset. Samalla tunsin sormenpäissäni hänen hahmonsa selkeytyvän, palaavani kymmenien vuosien taa, jolloin meillä oli tapana keskustella ihmisistä ja yhteiskunnasta.

Kun olimme aikamme rupatelleet, Frederico sanoi jatkavansa matkaa – ties minne, ehkä jonkun toisen ihmisen pään sisään, toiseen tarinaan tai sitten vain kirjaston hyllyltä lainaksi, lainaajan matkalukemistoon. Mutta, ennen kuin tiemme erkanivat, hän ehdotti, että ottaisimme yhteiskuvan, muistoksi tästä kohtaamisesta.

Lorcan istuskellessa työpöydälläni, hän oli kiinnittänyt huomionsa seinällä riippuvaan maalaukseen. Kyseessä on Soili Koistinen maalaus vuodelta 1993, jossa nuori, yhteiskuntatieteiden tohtori, katsoo lasin takaa suoraan silmiin. Hänen katseensa uhkuu uteliaisuutta, voimaa ja ehkä ripauksen viattomuuttakin, jonka sittemmin aika on haalentanut ja lopulta vienyt mennessään. Kuvan alareunassa, pöydän laidalla, 34 -vuotias Lorca, maailman kuulu ja voimissaan.

Yhteiskuvassa olen noin 10 vuotta vanhempi kuin Lorca. Molemmat mitä parhaimmassa luomisvimmassa, mutta eri maailmoissa: Lorca vuonna 1934 Andalusiassa ja minä vuonna1993 Joensuussa. Lorca kuoli pari vuotta myöhemmin Espanjan sisällissodassa, fasismin uhrina vuonna 1936. Minä taas elän vielä vuonna 2026, näen miten vuodet, ihmisten ja yhteisöjen muistot leikkaavat toisiaan.

 Kuvat eivät tietenkään kerro tarinaa mielenliikkeistämme ja ajasta. Kuvat ovat vain kuvia. Jos haluat kurkistaa kuvien taa, on turvauduttava kieleen ja puheeseen. On etsittävä sanoja, jotka kertovat käsityksemme ihmisestä, luonnosta ja maailman kaikkeudesta.

Lorcan elämä oli lyhyt mutta vaikuttava. Saadessani elää jo tähän päivään mennessä kaksi kertaa pidempään kuin Frederico Lorca, tunnen olevani etuoikeutettu. Minulle on tarjoutunut ainutlaatuinen mahdollisuus hengittää ihmisten ja yhteiskuntien sosiaalisia ja kulttuurisia kokemuksia, tarkastella omaa ja läheisteni elämää osana tätä kokonaisuutta.

Lopulta me erosimme, jätimme hyvästit. Tunsimme oppineemme jotain uutta, tai ainakin tämän:

”Voi miten tie on pitkä! / Voi miten rohkea on ratsu! / Voi että kuolema odottaa / ennen kuin ehdin Córdobaan! /”

 

Tampereella 2.1.2026

Pertti Koistinen