Sitten tämä pimeys

 

Kävin tapaamassa naapuriani, pian 96 vuotta täyttävää naista, vanhainkodissa. Istahdimme pienen pöydän kahta puolen. Tänään hän oli pirteä, kertoili ja kyseli kaikenlaista, kaiken tietenkin moneen kertaan. Kun sitten sai lapsuudestaan kiinni, kertoi äitinsä kuolemasta ja kauhun hetkistä, kun jatkosota syttyi: ”Olin nelivuotias, kun äitini ja se viimeinen, menehtyivät synnytyksessä. Olihan se shokki. Isäni kertoi myöhemmin, että kun seuraavana aamuna heräsin, olin alkanut lakaista tuvan lattiaa”.

Noista päivistä on kulunut jo yli 90 vuotta, mutta muistot elävät, liikkuvat hitaasti aiheesta toiseen, niin kuin askeleetkin vanhainkodin huoneessa, käytävillä, pysähtyvät pöydällä kuihtuvien kukkien eteen, askeleet ja tarinat, etsivät tietään ulos, meidän korviimme, kysyvät muistammeko?

Muistan, muista toki minäkin isäni haureuden, äitini väsyneet kasvot. Ja tulen varmasti muistamaan nämäkin päivät, sodat, epätoivon ja sen

 

”Kun pimeys laskeutui, kaiken ylle

hämärtyivät arvokkuus, kunnia, kaiken toivo

omat silmänikin sumenivat

surun, häpeän, kyynelten alle.”

 

(pertti koistinen 25.11.2025)